merkitysterapiaa

Luenta ja/tai tulkinta tarkoittavat merkitysten etsimistä, löytämistä ja rakentamista. Kriitikoita moititaan huolimattomista tai jopa vääristä luennoista ja tulkinnoista. Mitä silloin on pelissä kun näin tehdään? Seuravassa muutama terapeuttinen sana merkityksistä kommentiksi erinäisiin runokritiikkiä koskeviin keskusteluihin, joissa erotellaan oikeita ja vääriä luentoja toisistaan ja esitetään vaatimus lukea tekstiä oikein. 

Ainakin osassa näiden keskuteluiden kommenteista ongelma on se, että luennan tai tulkinnan kohdalla puhutaan teoksen/runon merkityksestä ikään kuin olisi olemassa jokin oikea tai yksi yleinen merkitys.  Tämän ongelman juuri on siinä, että merkityksiä on monenlaisia ja näin ollen pitäisi aina kertoa mitä yksittäistä merkitystä tarkoittaa. Jopa yhteen ainoaan runokokoelmaan sisältyy ääretön määrä merkityksiä, joita lukija tai kriitikko voi etsiä, löytää ja arvioida. (Sinänsähän runokokoelmassa itsessään ei ole merkityksiä, vaan merkitykset ovat aina merkityksiä jollekin, mutta unohdetaan tämä teema tästä postauksesta).
 

Oletetaan, että meillä on käsissämme painettu runoteos. Minkälaisia merkityksiä siihen voi liittyä?

1) Siinä on sanoja, lauseita ja virkkeitä, joiden merkityksiä (mitä ne "tarkoittavat") kriitikko voi selvitellä sanakirjan avulla ja peilaamalla kokoelman kieltä konventioihin. Tämä ei liity suoraan tekijän intentioihin, mutta jos runoilija rikkoo konventioita, käyttää sanoja totutusta poikkeavalla tavalla, niin tämän huomioiminen johtaa arvioihin runoilijan intentioista. 


2) Sanat saattavat muodostaa jonkinlaisen tekijän tarkoittaman kertomuksen, juonen, rakenteen, kokonaisuuden tms. jonka kriitikko saattaa ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Jos kriitikko pyrkii ymmärtämään tätä puolta, niin seurauksen on ekskursio tekijän intentioiden puolelle. Kysymys on: miten tekijä toivoi teosta luettavan tai tulkittavan. On oleellista huomata, että runoilija saattaa epäonnistua yrityksessään saada lukija tulkitsemaan teos tietyllä tavalla.



3) Oletetaan, että käsissämme oleva runokokoelma on eräänlainen ”avainteos”, joka paljastaa sitä sun tätä eri ihmisistä runon keinoin – se on esim. hyökkäys jotakuta kohtaan. Tällöin ”hyökkäys henkilö A vastaan” on yksi sen merkityksistä (vaikka kukaan ei olisi sitä näin ymmärtänytkään). Runoilija saattaa myös vitsailla, vihjailla, leikitellä tms. Tässäkin puhutaan intentioista, mutta intention tyyppi on eri kuin edellä. Tämän intention toteuttamisessa tekijä ei voi epäonnistua, sillä hän saattaa vitsailla tai hyökätä vaikka kukaan ei sitä ymmärtäisikään. Epäilen, että melko usein, kun kriitikkoa vaaditaan tarkastelemaan teosta ”sen omista lähtökohdista käsin”, kyse on juuri tästä merkityksestä.

4) Kriitikko voi keskittyä lukukokemukseensa ja unohtaa tekijä intentioineen. Kriitikko voi syventyä siihen minkälaisia merkityksiä hänelle syntyy kun hän lukee teosta.

5) Oletetaan edelleen, että teos aiheuttaa suuren kohun. Siitä tulee kohuteos ja ihmiset alkavat sen vuoksi keskustella jokaisen iltalehden palstalla runoilijoiden etiikasta. Tässä yksi vaikutushistoriallinen merkitys.

6) Oletetaan aloittaa uuden genren suomalaisen runoilun historiassa. Muutkin alkavat kirjoittaa avainrunoteoksia. Kyseisestä teoksesta muodostuu paradigmaattinen esimerkki tälle genrelle. Tässä toinen vaikutushistoriallinen merkitys. Genren sisällä merkitys on toki myös vaikutushistoriallinen, mutta teokselle muodostuu myös esikuvallinen merkitys runokentässä.

7) Siitä tulee valtava kaupallinen menestys ja se pelastaa sekä kustantamon että runoilijan vararikolta. Tämäkin on teokseen liittyvä merkitys. 



Ja sitä rataa...

Tulkinta, luenta ja ymmärtäminen ovat aina merkitysten etsimistä ja toisaalta niiden rakentamista. Koska merkityksiä on luultavasti ääretön määrä niin kriitikko joutuu aina tekemään valintoja ja käyttämään valtaansa. Kyse ei kuitenkaan ole mielivallasta vaan käytännössä kyse on harkintavallasta, joka kriitikolle kuuluukin.
Kriitikon valinnat eivät ole mielivaltaisia, sillä kriitikilläkin on omat traditionsa ja konventionsta ja kriitikot liikkuvat kritiikin genrejen sisällä, välissä, alla ja päällä. Genret, tavat ja keinot määrittävät kriitikon valintoja vaikka eivät determinoi niitä, eikä kriitikon, vaatimuksista huolimatta, tarvitse seurata konventioita orjallisesti. 

 

Puheet vääristä ja oikeista lukutavoista leijuvat ilmassa jos niitä ei perustella perusteellisesti vaan todetaan yksinkertaisti, että kriitikko ei ymmärrä teoksen lähtökohtia tai poetiikkaa tms. Kaikkien merkityksenlajien kannalta niiden ymmärtäminen ei ole tarpeellista. 


Silti, olen sitä mieltä, että puheenvuoroja hedelmällisen ja hedelmättömän kritiikin eroista tarvitaan. Minun silmiini on vain tupannut enimmäkseen sellaisia interventioita, joissa epävarmuudet otetaan varmuuksina ja kyseenalaisuudet itsestäänselvyyksinä. Kysyminen loppuu liian aikaisin ja peiliin katsotaan liian harvoin.