Skandaali!

Tähän asiaan lienee syytä vielä palata, mutta vilkaiskaapa millaisen reaktion yksi negatiivinen runokritiikki Suomen runouden sisä- ja ulkopiireissä  saa aikaan:


http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=211056&messageID=3983340&#3983340


Harvoin näkee yhtä tylyä kriitikon työn kollektiivista teilausta. Kyseessä on tympeä sakinhivutus, jossa on mukana edustava otos Suomalaisen runouden ja runopuheen sisä- ja ulkopiiriläisiä. Lähes ainoan soraäänen keskusteluun tuottaa kriitikko Heikki Kastemaa. Teemu Manninen kommentoi Hesarin yhteenvetoa keskustelusta (22.10.) näin: "...siitä saa nyt vaikutelman, että keskustelussa olis jotenkin tasapuolisesti Petäjää puolustavia mielipiteitä. Kun niitä oli eilen tasan yksi, tänään kaksi. Oisko tilanne siis tällä hetkellä 62 vastaan, 2 puolesta."  Facebookissa runopiirejä kehotettiin osallistumaan tämän kelvottomaksi todetun arvostelun haukkumiseen, jottei kukaan tuntisi olevansa yksin, ja Teemu kertoo lisäksi, että tämän yhden arvion perusteella "suunnittelemme yhteisaddressia" ja toivoo kaikkien halukkaiden (sic!) laittavan viestiä hänelle (FB onkin tämän jupinan kohdalla ehkä mielenkiintoisinta luettavaa) . Miten tämä touhu eroaa edukseen siitä, jos joku kriitikko sattuisi teilaamaan huonoin perustein  runoteoksen tai useamman? Olisiko mopo karannut käsistä?

Puheenvuoroja olisi syytä käydä läpi tarkemminkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa muutaman huomioon.

Yleisesti voidaan sanoa, että Helsingin Sanomat on ollut yksi suomalaisen runouden näkyvimmistä suosijoista. Moneen muuhun kirjallisuuden lajiin nähden runoteokset ja –kustantamot ovat saaneet palstatilaa erinomaisesti. Pinnalla kelluvaa runokaartin yleistä katkeruutta Sanomien kulttuuritoimitusta kohtaan on vaikea ymmärtää.  Katkeroituneessa tai tuohtuneessa keskustelussa esiintyvä ehdotus, että HS:n palkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle pitäisi lopettaa, ja väite, että se menettää uskottavuutensa ovat molemmat epäuskottavia kun katsoo runoilijoiden uskollista tapaa mainita pelkän ehdokkuutensakin kyseisen palkinnon saajaksi henkilöesittelyissään (kts. http://runokorjaamo.blogspot.com/2009/02/kilpailuyhteiskuntakriitikkomme.html ) Lisäksi, täältä katsoen, näyttää siltä, että ainoa esitetty peruste palkinnon uskottavuuden menettämiselle on se, että yksi kriitikko kirjoitti muutamasta runoteoksesta arvion, joka keskusteluun osallistunut runoseurueen mukaan ei täyttänyt hyvän arvion kriteerejä.


Keskustelussa pylvästelevä huoli on lavastettu huoleksi runokritiikin tasosta. Saattaa olla, että tästäkin on kyse, mutta silti on paikallaan kysyä: Olisiko mitään keskustelua noussut jos teokset olisi kehuttu vieläkin huolimattomammin? Onko näissä nyt huolissaan olevissa piireissä noussut koskaan kohua siitä, että jonkun kaartilaisen, kaartilaisen kaverin tai kaartilaisen kustantamon teos olisi kehuttu täysin perusteettomasti?


Mutta menkäämme yksittäisiin kommentteihin. Alla muutama huomio keskusteluun:


* * *

                    

Mari Koski

                    

Tuleekohan vakaatuloinen, huolimattomasti työtään tekevä (kuinka muuten hän saattaisi pitää näitä teoksia käsiterunoutena tai esimerkiksi jättää kunnolla selvittämättä kirjojen painatukseen ja julkaisuun liittyvät faktat) kriitikko ajatelleeksi miten kurjaa esikoisrunoilijalle on saada kirjalleen tällainen epäkritiikki- apurahahakemuksiin kun voi liittää teoksen kritiikkejä, nyt siis kukin "arvioiduiksi" tulleista yhden vähemmän.


Tämä on yksi keskustelun julkeimmista moitteista. Kriitikkoa kritisoidaan siitä, että hän ei kirjoittanut tarkoituksenaan kirjoittaa arvio, jonka arvion kohteet voisivat liittää apurahahakemuksiinsa. Ikävä kyllä tätä ei pidetä tässä kontekstissa täysin absurdina vaatimuksena. Apurahakomiteoiden palveleminen oli yksi niistä harvoista konkreettisista vaatimuksista, joita Tuli & Savu –lehden työryhmä esitti kriitikoille taannoisissa runokritiikin uudistamisvaateissaan.


* * *


Teemu Manninen

                    

Blombergin teoksesta: et varmaankaan tullut ajatelleeksi, että nämä asetelmallisuuden ja kömpelyyden vaikutelmat saattaisivat olla tarkoituksellisia?


Ensinnäkin, Blombergin teoksen luettua mieleen saattaa tulla myös, että kömpelyydessä on onnistustuttu aivan liian hyvin.


Toiseksi ja hieman yleisemmin: Vaatimukset, että kriitikon tulee arvottaa teoksia niiden omista lähtökohdista tai tarkoituksellisuuksista ovat ongelmallisia. Vaatimuksen voidaan katsoa olevan ainakin osittain kriitikon tehtävän vastainen. Tämähän sitoisi kriitikon runon kirjoittajan näkemyksiin, ainoaksi mahdolliseksi arvostelun kohteeksi jäisi arvioida sitä kuinka hyvin runoilija on pystynyt toteuttamaan itse asettamiaan tarkoituksia tai päämääriä. Tästä näkökulmasta käsin arvioituna holokaustikin oli kaunis, raikas ja tervetullut ilmiö, jonka toteuttaminen sujui kohtuullisen hyvin, vaikkei täydellisesti.


En poimi tähän enempää puheenvuoroja, mutta tämä vaatimus, että kriitikon on arvostettava teoksia niiden omista lähtökohdista toistuu runokeskusteluissa myös muualla kuin tämän tapauksen yhteydessä. Samoin pinnalla ovat kritiikille osoitetut vaatimukset siitä, mitä kritiikin pitää olla tai mitä sen pitää tehdä (Hesarin keskustelurimpsussa oli jopa listoja niistä kriteereistä, jotka kritiikin on täytettävä). Mutta, kappas, kun tulee runoudesta puhe, niin runon kohdalla tällaiset vaatimukset jopa ”estävät runoutta tekemästä tehtäväänsä” ja lisäksi on ”ihan järjetöntä vaatia runoudelta, että sen ’täytyy’ tehdä jotain” (viite: Leevi Lehdon ja Teemu Mannisen keskustelu Facebookissa. Tätä ”Hesarigatea” käsittelevä keskustelu on julkaistu myös tuolla: http://neliapila.livejournal.com/461643.html ).


* * *


Kati Neuvonen


Teostani NAKUa ei ole arvosteltu Helsingin Sanomissa pyynnöstäni huolimatta. Selitykseksi on jäänyt hämärä "kadonnut postilähetys". Onnekseni teostani on arvosteltu Kiiltomadossa, Tuli&Savussa, Nuoren Voiman Kritiikki-lehdessä sekä ainakin yksi kritiikki on vielä tulossa tietojeni mukaan Turun Sanomiin. (Vaikka kyseessä onkin ikivanha kevään kirja...)


Tässä kiteytyy runomaailmassa pesivä hybris. Epäilen, että vain runoilija kykenee valittamaan julkisesti siitä, että Helsingin Sanomat ei ”pyynnöistäni huolimatta” ole arvostellut kirjoittamaani teosta. Jos oletamme, että tällainen ajatus on yleisempikin, niin runokaartin valituksen HS:n kulttuuritoimitusta kohtaan saavat selityksen. On varmasti totta, että niin HS kuin melkein kaikki muutkin Suomalaiset julkaisut kohtelevat runoilijoita kaltoin tässä mielessä.



* * *


                    

Jonimatti Joutsijärvi


Jos kerran debatin pääasia on uusi suomalainen runous, on vaikea ymmärtää, miksi HS ei tilannut kustakin viidestä runoteoksesta erillisiä kritiikkejä tai esimerkiksi Aleksis Salusjärven esittämällä tavalla julkaissut Petäjän kritiikkiä kolumnina. Kuitenkin tässä keskustelussa toinen yhtä tärkeä kysymys kuin nykyrunous on taidekritiikki yleensä ja sen taso ja suunta Helsingin Sanomissa erityisesti.


Kritiikkien niputtaminen on yleinen käytäntö jopa sellaisissa julkaisuissa kuin London Review of Books tai New Yorkin vastaava. Pituutta niissä tietenkin on enemmän. Mutta vaatimus, että kaikki viisi teosta olisi pitänyt arvioida erikseen on kohtuuton. Ehkä olisi ollut kivempaa jos käytetyssä tilassa olisi arvioitu teoksista vain yksi ja muut olisivat jääneet ilman Hesarijulkisuutta? Epäilen, yllä lainatun Kati Neuvosen kommentin pohjalta, ettei se olisi kelvannut.




*  * *


Lassi Hyvärinen ja Juhana Vähänen


Ammattitaitoisia kriitikoita Suomessa riittää, myös Hesarin omissa avustajissa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun HS antaa kirjan väärän kriitikon arvosteltavaksi. Tämä on toistunut liian monta kertaa ollakseen vahinko.


Tähän minulla ei ole kuin yksi kysymys:  miten voimme erottaa väärän kriitikon oikeasta?


* * *


Teemu Manninen


Terhon ja Harjun kohdalla olisi voitu menetellä niin, että olisi tehty selvä erottelu: siinä missä muut kirjoittajat pyrkivät (tämän olisin voinut myöntää) kenties kohti jotain "erilaista", nämä teokset olisi voitu arvioida esimerkiksi näin: "Siinä missä Blomberg, Helle ja Luoma-aho pyrkivät murtamaan perinteistä luku-horisonttia, Terho hyödyntää perinteisempää keskeislyyristä ilmaisua ja Harjun teos muistuttaa 70-luvun yhteiskunnallisen puherunon keinoja."


Tämä pysäytti hetkeksi. Teemu Manninen on ominut yhden Kaken tavan korjailla muiden julkaisemia tekstejä. Pisteet siitä Teemulle, mutta matkaa on vielä jäljellä.


* * *


Tytti Heikkinen

Kristian Blombergin kirjaa voi verrata muihin huonouden estetiikkaa hyödyntäviin runouden lajeihin, esim. flarf-runouteen ja tutkia, onnistuuko Blomberg suhteessa siihen. Onko Petäjä tietoinen, että huonoilu on kovassa huudossa esim. Yhdysvalloissa, ja että se on yksi tämän hetken kiinnostavimpia runouden uusia lajityyppejä?


En tiedä mitä Petäjä tietää, mutta miksi ihmeessä hänen pitäisi olla tietoinen siitä, että huonoilu ”on kovassa huudossa esim. Yhdysvalloissa”? Entä miten kukaan voi olla tietoinen siitä, mikä Tytti Heikkisen mielestä on ”tämän hetken kiinnostavimpia runouden uusia lajityyppejä” ja jos onkin, niin miksi ja miten tämän seikan tulisi vaikuttaa yhteenkään kritiikkiin?


* * *


Henriikka Tavi

Tuli&Savussa ja internetissä käydyn keskustelun lisäksi kirjoitimme myös runokritiikkiin liittyvän pitkähkön artikkelin Parnassoon, jossa vaadimme varsin äänekkäästi kielteisen kritiikin kunnianpalautusta.


No, nyt näyttää tuuli kääntyneen.


Keskustelua herättänyt kritiikki osoittaa selvästi tiettyjä arvottavaan kritiikkiin liittyviä reunaehtoja. N. 3000 merkkiä on absoluuttisesti liian vähän minkään arvion perustelemiseen viidestä eri kirjasta - oli kyse myönteisestä tai kielteisestä. Perustelemattomat myönteiset arviot ovat huono asia yleisen kulttuurikeskustelun ja kirjallisuuden kehityksen kannalta. Perustelematon teilaus taas kohdistuu kirjailijaan henkilönä.


No niin, tuuli tosiaan näyttää kääntyneen, jos se nyt ikänä kovinkaan voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan puhalsikaan. Mutta jääköön tämän pohtiminen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan väite, että perustelemattomat kielteiset arviot kohdistuvat nimenomaan henkilöön ja myönteiset taas ovat ”huono asia yleisen kulttuurikeskustelun ja kirjallisuuden kehityksen kannalta” on käsittämätön. Mihin perustuu ajatus, että perustelemattomat myönteiset arviot eivät ole huono asia nimenomaan kirjailijalle henkilönä? Tai, että perustelemattomilla teilauksilla ei olisi yleisempää merkitystä? Henriikka, tämä on täysin perustelematon negatiivinen arvio Petäjänkin kritiikin vaikutuksista.


Yksi selittävä tekijä tälle arviolla on se, että runokeskusteluissa tekijä ei ole kuollut, eikä elossa vaan tekijä on molempia. Runokeskustelussa tekijä on zombie, joka tarpeen mukaan elää tai kuolee.


* * *


aleksis salusjärvi

3) Hesari julkaisee paperiversiossa sitaatteja keskustelusta, vaikka kyseessä on yksiääninen epäluottamuslause. Julkaistut sitaatit eivät käsittele itse ongelmaa ja niiden perusteella koko tapauksesta saa valheellisen kuvan.


Yksiääninen epäluottamuslause? No, olkoon. Yksi Kake on nyt julkaissut yksiäänisten epäluottamuslauseen Suomen ”runousmaajoukkueelle”, jollaiseksi Laura Wuolio HS:n keskusteluun osallistuneita luonnehti (totuuden nimessä on todettava, ettei kyseessä ei ole maamme kaikista tähdistä koottu dream team, vaikka kyse onkin runoutemme merkkihenkilöistä. Ehkä tämä seurue muodostuu pikemminkin seurajoukkueiden Suomen Cupin kultamitalisteista). Vaadin, että epäluottamuslauseeni julkaistaan lyhentämättömänä kaikissa mahdollisissa runolehdissä ja runousblogeissa. Olkaa hyvä ja tehkää niin, muute olette törkeitä ja sorsitte minua koska tätä ei julkaissut riittävän oikea ja riittävän suuri kustantamo.

Vanha vitsi

Tämä ei ole runo.

Esitelmä no. 1

Alla kirjoittamani esitelmä vuoden 2010 konferenssiin ”Runon poliittinen vastuu-uu-uuu”, sillä kai se järjestetään.


Runous on yhteiskunnollista, onhan? 

Onko niin, kuten Timo Hännikäinen kirjoitti, että “mietin eilisiltaista televisiohaastattelua” vai onko sittenkin kuten Mikko Myllylahti kertoo: “en ymmärtänyt tarinoita joita kerroit”? Joka tapauksessa  Jyrki Kiiskisen mukaan ”silmä katsoo minua kuorestaan muodikkaan puvun sisältä”. Mutta toisaalta Caj Westerbergin katsoo, että ”vastarinne on punertavaa kynnöstä” tai kuten Jouni Tossavainen asian ilmaisi: ”täysin terve poppeli ei ehtinyt parkaista”. Nyt kyllä, Henriikka Tavin sanoin, ”kaivan pumpulitukolla napaani” ja totean kuten Gilles Deleuze & Johanna Tukiainen vähän ennen Deleuzen kuolemaa, että ”kahvini on liian lattea” ja että tarkoitukseni on nimenomaan herättää keskustelua.

Ja sovitaanko lopuksi, ettei kukaan sitten puhu täällä-olemisesta? Minä en ainakaan ollut siellä.

Medley: Kozmic Blues / Blues for mama

Äiti on vanhempi kuin tietoliikkennesatelliitti, mutta nuorempi kuin tähdet. 

Ei näin:

Puhelin lipsahtaa hikisistä sormista
ja räsähtää porraskiveen.
Nyt satelliitti sulkee silmänsä
ja sinua katsoo sokea tähti
miljoonan vuoden takaa.
Jussi Hyvärinen

vaan näin:

Puhelinnumero soljuu näppäristä sormista
ja tavoittaa keskuksen.
Nyt äiti vastaa puhelimeensa
ja minua kutsuu kultamuruksi
yli kolmekymppinen jo.

Metodisti

Hei jätkät! Ensin minulla oli ihan hirveä kasa runovihkoja, ja sitten löysin tällaisen metodin: otan runokirjoja ja jokaisesta ensimmäisen rivin. Sitten pistän ne yhteen, ja näin syntyy löytö(metodi)runo! Tsiigatkaa tätä:

Pidän sadetta
Sinä yönä satoi lumi.
Palaan synnyinkotiini.
Vesimittarit,
Sano vielä kerran sydän,
Kuka sinä olet? Kuului ääni
Portaita alas, portista ulos kadulle
Tämä muisti on saatettava atomeiksi ennen uusia kukkia
Varjo on vaeltanut valtameren yli
Kertoi arvesta rinnassaan
Painan pääni rintojesi väliin.

There is plenty more where that came from! Wahrheit und Methode!