Vastaan edellisen postaukseni saamiin kommentteihin tässä, koska vastauksesta tuli liian pitkä julkaistavaksi kommenttiketjun perässä.
Aluksi todettakoon, että tarkoitukseni ei ollut valkopestä Petäjän kritiikkiä, vaikka sitä ehkä epäsuorasti puolustinkin. Kommenttini koskivat ensisijaisesti sen herättämää reaktiota ja tähän reaktioon liittyneitä arveluttavuuksia. Käytännössähän HS:n nettisivuilla käydyssä keskustelussa kaikki tuli selväksi jo Pauliina Haasjoen kirjoittamassa ensimmäisessä kommentissa arvosteluun. Haasjoki toi esiin myös kaiken paikallaan olevan kritiikin, vaikkei mikään kohta hänenkään viestissä olekaan itsestäänselvyys lukuun ottamatta muutamia faktojen korjauksia.
Suuri osa kritiikistä on aivan yhtä ongelmallista kuin sen kohde. Sitä paitsi, ensimmäisen kommentin perään kerääntyneeseen moralististen närkästelyjen sumaan verrattuna Petäjän kirjoitus oli varovaisesti arvioiden 376,45 kertaa oivaltavampi. Samalla on täysin totta, että Petäjän arvio sisälsi kohtuuttomia huolimattomuuksia ja oli viiden teoksen arvioksi melko lyhyt. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, että lyhyet arviot, joissa niputetaan teoksia, pitäisi kieltää.
Muutama ylimalkainen huomio Aksun viestiin:
1) ansiottomat kehut, kuten myös ansiottomat haukut ovat usein harmistuksen aiheita ja kyllä niistä puhutaan.
Julkisesti? Annetaanko niiden kirjoittajalle tuohtunutta palautetta? Ehkä. Moinen ei tosin ole osunut minun silmiini. Osaisitko neuvoa lähteille?
2) tämän hs-tapauksen syntyyn vaikutti olennaiselta osalta se, että kritiikki kattoi viisi kirjaa. Jos vain yksi teos olisi saanut huonon kritiikin, ei reaktio olisi ollut edes viidesosaa tästä. Onhan se röyhkeää kirjoittaa kritiikkiä viidestä esikoisesta, joita ei ole lukenut.
Tuo arvio, ettei kirjoja ole luettu lainkaan on melko rohkea oletus. Ylimalkaisesti kirjoitettu arvio ei merkitse sitä, ettei kirjoja ole luettu. Myöskään nimien yms. kirjoittaminen väärin ei merkitse, etteikö teoksia ole luettu.
3) niputuksia on ollut ja tulee olemaan. Tässä tapauksessa ongelmana oli se, että syy niputukseen oli typerä, teoksia käsiteltiin kuin ne olisivat yhdessä manifestoimassa jotakin sellaista kuin kokeellinen runous 2009.
Kategorisoiminen on tietenkin aina hankalaa: Spinal Tap ei oikeastaan ole hevibändi. Usein ulkopuolelta ei huomata eroja, jotka sisäpuolelta tuntuvat merkittäviltä. Ongelma on kuitenkin molemminpuolinen. Sisäpuolelta samankaltaisuuksia merkittävämmiltä vaikuttavat erot eivät ulkopuolelta katsottuna aina vaikuta kovin suurilta. Kumpi näkökulma on oikea? Pohjimmiltaan kysymys on nimenomaan perspektiivistä, vaikka varmasti on tapauksia, joissa toinen näkökulma kyetään perustelemaan vakuuttavammin. Kuitenkin, toisin kuin keskustelussa näytetään olettavan, ei ole automaattisesti siten, että kritiikin tulisi omaksua arvioitavan teoksen sisäinen näkökulma. Historian tutkimuksessa tilanne on ehkä aavistuksen erilainen. Vaikka sielläkin myös muut näkökulmat ovat mahdollisia. On esimerkiksi ihan legitiimiä tarkastella teoksen vastaanottoa ja unohtaa tekijän omat pyrkimykset.
4) kyllähän hesarin esikoispalkinto tahraantuu tällaisesta, kun Suomen runoesikoisista on jätetty suuri osa lukematta ja väitetään että palkitaan paras esikoinen kaikista. Petäjä on valitsemassa palkinnon saajaa, ja hänhän on nyt julkisesti todistanut että tän vuoden voittaja valitaan proosan ja torsorunouden laarista, koska kaikkea runoutta ei olla luettu.
Epäilen, että kaikkia uusia julkaistuja esikoisteoksia, edes runoteoksia, ei todellakaan ehditä lukemaan. Nähdäkseni tämä on lähtökohta, jota ilman palkinnon jakamaminen kävisi käytännössä mahdottomaksi. Oletan myös, että tämä on tilanne lähes kaikkien ”vuoden paras” kirja, laulu, elokuvat jne. palkintojen kohdalla. Mitä näiden kyseisten teosten lukemattomuuteen tulee, niin viittaan kohtaan kolme yllä.
Ad hominem argumentaatiokin on tässä kohtaa pätevää, koska arvostuksessa on kyse siitä kuinka henkilöt itse palkintoon suhtautuvat. Arvostuksen laskun huomaa, jos kirjailijat ja runoilijat pyyhkivät Hesarin palkintoehdokkuutensa omista ansiolistoistaan. Saa nähdä kuinka käy.
5) kyllä vain, hesari on kirjoittanut ja noteerannut runoutta laajasti. Se on samalla syy, miksi runoilijat ja runouden harrastajat seuraavat hesaria aktiivisesti. Pettymys onkin tietty suhteessa aikaisempiin monesti positiivisiin yllätyksiin. Tämä tapaus tuli pahasti puun takaa, mikä varmasti osin selittää reaktion voimakkuuden.
Ehkäpä hyvään tottuneet sietävät huonoa heikommin kuin muut. Anyway, joukkohysteria ei anna kovin suotuisaa kuvaa sisä- tai ulkopiireistä, vaikka lehdessä julkaistaisiin kuinka hölmö arvio tahansa. Useammankin kirjoittajan itsekontrolli taisi pettää pahemman kerran. Lisäksi runopiirien reaktion monotoninen marssirytmi antaa aihetta pohtia josko suomalainen nykyrunous on sekään niin monipuolista ja -muotoista kuin juhlallisissa julistuksissa on tapana kertoa.
6) ehkä oireellisinta ja paljastavinta tässä on se, että kriitikko itse ei ole puolustautunut millään tavoin. Hän ei myöskään ole suostunut osallistumaan tämän asian puimiseen mitenkään, kun kahden eri kulttuurilehden päätoimittajat ovat sitä kysyneet (eivät edes mitenkään tuomitsevasti, vaan kiinnostuneina).
Ehkä Petäjää hävettää, ehkä hän on vain ylimielinen tai sitten valituksen määrä sai hänet tympääntymään ja hän vetäytyi lopullisesti beat-kirjallisuuden pariin. Hiljaisuuden syiden spekulointi on tietenkin aivan turhaa, mutta keskustelu olisi kieltämättä mielenkiintoisempaa jos Petäjäkin osallistuisi siihen.
yks Kake
PS. Kati: kiva, että huomasit kokeellisen kritiikin kauden tuotokseni. Itse suhtaudun aavistuksen skeptisesti tuon kauden tuotantooni, mutta tietenkin kiitokset lämmittivät sydäntäni.
Tuon oivaltavuuden suhteen mä olen eri mieltä. Petäjän ansiot tekstissä on hyvä energia ja särmä sekä peittelemättömän henkilökohtaisen tuohtumuksen ilmaiseminen. Tältä osin kaveri onnistuu toisintamaan klassista konservatiivisen kritiikin hienoa ja tärkeää perinnettä.
VastaaPoistaOivaltavuus on sen sijaan iso ongelma, sanoisin että toisiksi suurin ongelma heti journalististen kämmien jälkeen.
Vanhan maailman aikaan torppaavaa kritiikkiä tehtiin paneutuneesti, jopa hartaasti. Syy oli se, että kriitikko ymmärsi häärivänsä alueella, jossa saattaa tulla naamalle. Silloinkin tehtiin ylilyöntejä, mutta ne perustuivat aina käsitettäviin argumentteihin. Tässä suhteessa Heikinheimo, Mauclair ja muut oikeistokonservatiivit olivat pisteliäisyydessään oivaltavia. Petäjä sen sijaan onnistuu vain tuomaan argumentoinnin asteelle pienisieluista katkeruutta. Kirjallisessa mielessä tämäkin on pääomaa, jotain tapahtuu, jee saadaan reaktio. Nuorelle vihaiselle miehelle tämä on jopa innostavaa kamaa. Mutta oivaltavuuden kustannuksella niin kauan kuin tekstiä tarkastellaan kritiikkinä.
...tästä tulee pitkä viesti, mutta yritän...
1) julkisia kehuista tuohtumisia en tosiaan taida saada tähän esiin. Selkeimmät ongelmat ovat olleet sellaisia, että kaveri (tai avopuoliso) on kirjoittanut "kritiikkinä" kehut. Pari tällaista tiedän kuvataidepuolelta, mutta en niitä tähän kirjoita.
2)On tosiaan syytä olettaa, että Petäjä ei lukenut käytännössä lainkaan teoksia. Niin huonoin perustein hän nivoo ne toisiinsa ja teilaa. Jo paljon hoettukin Timo Harjun teoksen teema saati aiheet ei yksinkertaisesti osu Petäjän sektoriin. Joko Petäjä on siis lukutaidoton tollo tai sitten jättänyt kirjan lukematta. Aikaisemman perusteella valitsisin näistä kahdesta vaikeasta vaihtoehdosta jälkimmäisen. Harjun kirjan vastaanotosta ja sisällöstä saa käsitystä mm:
http://luutii.blogspot.com/2009/11/lehdet-lehtia-mutta-runo.html
ja
http://miiatoivio.blogspot.com/2009/10/miksi-timo-harjun-kirjaa-ei-luettu.html
Toki Harju ei ole ainoa kaltoinkohdeltu. Niiden parin otteen verran jota olen Blombergin ja Luoma-ahon teoksia lukenut, en ole valmis allekirjoittamaan Petäjän luonnehdintoja niistä, ne tuntuivat virheellisiltä. Ja huom, en puhu Petäjän tulkinnasta, vaan referoinnin ongelmista.
Ongelma on siis se, että kritiikillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta, jos sen kohteena olevaa teosta ei esitellä tunnistettavasti. Kriitikon mielipide on silloin pelkkä ennakkoluulon projektio, kuten tässä tapauksessa. Vaikka hän olisi oikeassakin, on hänen perusteensa väärät.
Jäljelle jääneistä Teemu Helteen ja Tuukka Terhon kirjoista en sano mitään, kun en niitä tunne edes huonosti.
...piti pilkkoa tää kun on näköjään maksimipituus viesteillä.
VastaaPoista3) Tässä tullaan taas keskeiselle alueelle. Niputtaa voi ja täytyy, mutta se on tehtävä järkevästi. Tässä tapauksessa Petäjä kirjoittaa uudesta runoudesta yhtenäisenä tapauksena. Totta kai hänellä on kriitikon vapaus ottaa minkälainen näkökulma tahansa, mutta se ei saa olla ristiriidassa itsensä kanssa.
Petäjä kirjoittaa teosten sisältä, niiden intentioista runouden kentällä, jonka hän tuomitsee sitten puberteettiseksi. Hänen näkökulmansa on samanaikaisesti tutkijan (uusi runous, sen toinen aalto ja poeettiset keinot) ja satunnaisen kulttuurijournalistin (käsiterunoutta josta ei saa tolkkua). Ymmärrätkö ristiriidan: hän tuomitsee teokset niiden omista poetiikoista käsin väittäen ymmärtäneensä ne ja samalla ylenkatsoo kryptisyyttä josta ei saa tolkkua.
Näitä molempia näkökulmua ei voi yksi kriitikko yhdessä lyhyessä kritiikissä ottaa väittäen argumentoivansa uskottavasti. Nytkin meni uskottavuus ja luulen tietäväni, että Petäjä ei elämässään kirjoita enää HS:iin runokritiikkiä.
4) en mäkään usko, että kaikkia luetaan. Mutta jos nekään joista kirjoitetaan lehteen ei saa edes kunnon selausta, on palkinnon uskottavuuden kanssa ongelmia. Pari mun kaveria on voittanut kisan ja pari ollut ehdolla. Mä en ole koskaan pitänyt kisaa sattumansatoa kummallisempana. Eikä esikoiskisan voittaneet useinkaan ole olleet sellaisia, joita mä olisin noteerannut mitenkään. Kisan merkitys onkin mulle ollut se, minkälaisia merkityksiä se pystyy kirjallisuudesta nostamaan - minkälaista keskustelua synnyttämään.
Viime vuonna tuntui, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Tän vuoden kisa on ollut jostain syystä ihan paskaa tältä osin. On mahdollista, ettei fiksutkaan runoilijat olisi tasoa nostaneet jos meininki on pelkkää prostituutiota, mutta usein he ovat edes kieltäytyneet pahimmista nöyryytyksistä.
5) mun mielestä itsekontrolli on pitänyt hyvin ja palaute on ollut rakentavaa. Parissa paikassa se on ollut tarpeettoman henkilöönmenevää, mutta sekin on ollut tosi kilttiä verrattuna siihen ivaan, jonka kriitikko laukoi. Mä en ole itse asiassa nähnyt yhtään kritiikkikohua historiassa, joka olisi käyty näin rakentavasti. Mä olen ylpeä tosta porukasta (en ole mäkään sisäpiiriä).
6) ei tarvi spekuloida. Journalistiset käytännöt kertovat oivallisesti asian laidan. HS on tiedotusväline, jota edustava kriitikko on näkyvällä paikalla erottamassa jyviä akanoista.
Pelkästään se, ettei lehti koskaan julkaissut oikaisua tekemistään virheistä (jotka olivat siis kirjan levityksen käytäntöjen tasolla) kertoo kaiken oleellisen. HS myös julkaisee vastaavissa tapauksissa toimituksen oikaisuja väärin kirjoitetuista nimistä sekä pahoitteluja "lukuisista virheistä". Nyt on ollut pelkkää hiljaisuutta.
Ainoa reaktio on ollut lehden esimiesten astuminen nettikeskusteluun ottamaan pyyhkeet vastaan. Asiavirheistä ei sanaakaan, ainoastaan vetoomus aikaisemmin tehtyyn runotyöhön sekä yleiseen ammattitaitoon. Tää kertoo paljon, ne on helvetin kiusallisessa tilanteessa.
Totta kai, jos Petäjällä olisi oikeasti käsitys mölinästään älyllisenä toimintana, hän heittäisi lisää vettä kiukaalle - varsinkin kun siihen on tarjottu tilaisuutta muissakin lehdissä. Ihmisiä oikeasti kiinnostaa, ja Petäjä kyllä tuntee alan käytännöt tältä osin. Kriitikkona ja journalistina hän myös käsittää työnsä vastuun, joka tässä tapauksessa olisi teroittaa näkökulmia ja syventää aihetta.
Paha kyllä vaikeneminen kertoo karusti asian todellisen tilan.
Summarum: Petäjän teksti on kirjallisesti kiinnostava ahdistuksen kielellinen kuvaus aina seksuaalisesta turhautumisesta lähtien. Mutta paska kritiikki ja paskaa journalismia.
-aksu
Moi,
VastaaPoistaarvioni Petäjän oivaltuvuudesta oli suhteellinen. Vertasin Petäjän oivalluksia Hesarin nettisivujen keskusteluketjussa esiintyneisiin oivalluksiin.
Ja ymmärrän kyllä sen, että ko. kritiikki on ongelmallinen. Mielestäni totesinkin se tuossa edellä. Toistettakoon, että kommenttini koski ensisijaisesti runomaailman reaktiota, joka saavutti paikoitellen absurdeja muotoja (aiemmin mainittujen lisäksi esimerkiksi Leevi Lehdon vaatimukset uuden arvostelun julkaisemista ja tämän asian puolesta taisteleville perustamansa Facebook-ryhmä)
yK
Ehdin postata vastaukseni ennen kuin luin tuon jatko-osasi. Ei minulla ole siihen juurikaan lisättävää, mutta tämän lausahduksen:
VastaaPoista"Petäjän teksti on kirjallisesti kiinnostava ahdistuksen kielellinen kuvaus aina seksuaalisesta turhautumisesta lähtien."
tallennan arkistoihini!
yK
Moi Kake ja Aksu, erinomaista debattia täällä. Erityisesti tykkään siitä miten Kake olet lähtenyt rakentavasti mukaan. Pilkon tän oman vastineeni kolmeen osaan.
VastaaPoistaMähän olen monesta jutusta samaa mieltä sun kanssa, Kake, usko tai älä, ja olen viime aikoina niistä myös puhunut, tosin en vielä julkisesti - mm. tästä monipuolisuuden myytistä ja näistä klikkiytymisistä, joita itse en ainakaan todellakaan jaa enkä haluaisi niissä olla mukana, mutta sosiaalisten ja ammatillisten suhteideni vuoksi mut niihin liitetään väistämättä. Minkäs teet.
Ymmärrän myös hyvin että jotkut vedot voi nähdä ylivedettyinä ja absurdeina, mutta ainakin itse koitin omissa puheenvuoroissani vetää sellaista linjaa, että koitettaisiin keskustella kerrankin toisaalta konkreettisin esimerkein konkreettisista lukukokemuksista ja toisaalta kunnioittavasti ja rakentavasti eri mieltä olevien kantoja ymmärtäen. Ja omilla nimillä, kaikkein mieluiten (siksi minusta muuten olisi mukava tietää, kuka olet, koska tuntuu, että se olisi arvokasta: on helpompaa nälviä ja vittuilla anonyymisti kuin keskustella omat viat ja ongelmat tunnustaen ja avoimesti omalla nimellään).
Musta on tärkeää keskustella siitä miltä tää tapahtuma näyttää ulkopuolisen ja sisäpuolisen silmissä. Mä koin itse tän "Hesarigaten" tietynlaisena hetkenä, joka laukaisi monia jo vuosia runokentän sisällä ja ulkopuolella piileneitä kipukohtia. Täytyy muistaa että tää on Tulen&Savun kritiikille omistettu teemavuosi, että Nuoren Voiman Kritiikki-lehti perustettiin tänä vuonna; että runouden "buumi" on pelkkä harha, koska sen taustalla on yhä enemmän leikkauksia ja aina vaan pienevää myyntiä (siitä, miksi se on pientä voidaan olla montaa mieltä eikä mulla ole mitenkään sellasta typerää uskomusta, että kyse on "vaan" jostain pahansuovasta instituutiosta).
Jos tätä kulissien takana käytyä aika kiivasta tilannetta (oli se naurettavaa tai ei) ei oteta huomioon, tää yhteen kritiikkiin kohdistuva reaktio näyttää tietysti ylimitoitetulta. Mutta todellisuudessa tässä on taustalla paitsi runokentän sisäiset ongelmat (se, ettei solidaarisuuden pakkopaitaan pukeutuneet runoilijat suostu avoimesti puhumaan erimielisyyksistään, joita on lukuisia) myös aito huoli kulttuurijournalismin tilanteesta Suomessa.
VastaaPoistaOn nimittäin olemassa lukuisia ongelmallisia kysymyksiä, joita kirjallisuuskritiikki (niin sanomalehdissä kuin kulttuurilehdissäkin) tällä hetkellä karttaa: jo mainittu kysymys siitä, onko mitään "uutta runoa" olemassakaan (mun mielestä ei ainakaan vielä edes ole)? Tätä huolestuttavampaa on mun mielestäni, miksi aina puhutaan "uudesta runoudesta" ja unohdetaan vanha (paitsi "vanhempien" runoilijoiden teokset, myös traditio loistaa poissaolollaan ja samoin käännösrunous)? Tähän perustui mm. mun kritiikkini Hesarin esikoispalkintoa kohtaan, eikä mihkään kateus/katkeruus-ongelmaan. Mä en ole huolissani itsestäni enkä muista "nuorista" vaan siitä runoudesta ja proosasta, joka jää esikoisesittelyjen varjoon. Usein ihan oikeasti tuntuu, ettei Suomessa Hesarin mielestä ole mitään muuta merkittävää kirjallisuutta kuin näitä esikoisia. Semmonen nuoruuden kultti on jotenkin tylsää ja pinnallista.
Keskeisimmäks mun mielestä siinä kommenttipalstan keskustelussa mun mielestä kuitenkin nousi se, miten uusiin runouden kustantamisen muotoihin pitäisi suhtautua. Tai tätä mä ainakin koitin pitää yllä. Se on mun mielestä mielenkiintoista, koska en ihan oikeasti tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua. En ole noissa projekteissa mukana, vaikka niitä suht läheltä seuraankin, mutta usein mietin, että niissä on vaarana löysyys tai sitten sisäpiiriytyminen tai sitten ne jää muuten torsoiksi, eikä kahden nyt olemassaolevan rinnalle tule mitään järkevää.
Tähän liittyy myös mun ongelmani (miksi lopetin blogaamisen yhdessä vaiheessa enkä tee sitä enää julkisesti) "runoblogistanin" kanssa. Usein mietin, onko verkossa julkaistava runous minkään arvoista (suurin osa on valitettavasti pelkkää sormiharjoitusta) ja toisaalta, onko kaikenmaailman teknologista runohypeä hypetetty jo vähän liikaakin (mun mielestä on)?
Lopuksi henkilökohtaisempi pointti.
VastaaPoistaNostit tossa ekassa kirjoituksessasi esiin mun fb-statukset esimerkkinä keskustelun hysterisoitumisesta. Hieman harmittaa, ettet tiennyt tai tuonut esiin myös niiden kontekstia. Se "julkilausuma" johon koitin ihmisiä saada mukaan ei tule olemaan mikään yhteisen rintaman hysteerinen lynkkaus, vaan nimenomaan pyrkimyksenä on käsitellä itsekriittisesti sitä, millaiseen moninkertaiseen ja saatanalliseen jamaan sekä runokenttä että sen tarkkailijat on keskustelukulttuurissaan menneet. Poteroissa ollaan kaikki eikä suostuta sieltä hievahtamaan, mutta mä kuitenkin jaksaisin uskoa siihen, että aito keskustelu voittas.
[Aito keskustelu pitäis muuten mun mielestä sisällään myös satiirin, jota mä olen kaivannut tänne Suomeen jo aika kauan. On joskus ollut tarkoitus täällä käydessäni (joo! mä olen lukenut sun blogia jo kauan!) mainita, miten toivoisin sun ottavan askeleen nextille levelille esim ottamalla oppia vaikka jostain Byronista (Don Juanin esipuheet, tai "English Bards and Scots Reviewers") tai Popesta.]
"Pistelaskuni", jossa totesin kuinka monta oli puolesta ja kuinka monta vastaan liittyi puolestaan siihen mitä keskustelin backchannelissa juuri sillä hetkellä muiden kanssa: että Hesari olisi voinut nostaa selkeämmin esiin anonyymien ja omalla nimellään keskustelevien suhteelliset erot.
Myönnän tietty että siinä vaiheessa muhunkin oli tarttunut joku helvetin joukkohurmos (kun halusin etenkin puolustaa Kristianin ja Timon täysin erilaisia kirjoja ja osoittaa että ne olivat erilaisia) ja retoriikkani kavereiden kanssa käydyissä keskusteluissa oli äitynyt militantimmaksi kuin olisi tarvinnut. Mutta en mä olisi julkisesti ikinä mennyt moisia puhumaan, ainoastaan sellaisten kanssa, jotka tuntee mut ja tietää, mitä muutenkin ajattelen: että olen kriittinen näiden klikkien suhteen, enkä kenenkään "puolella". Siksi on vähän epäeettistä nostaa esiin yksityisiä keskusteluja tolla tavalla (käsittääkseni olen muuten blokannut kaikki fb-statukset muilta kun frendeiltä, joten sun täytynee olla joku mun fb-frendeistä, hehe).
Enivei, kyse ei ollut siitä, kuka voittaa ja kuka häviää, sellainen olisi ihan hemmetin typerää ja absurdia. Tietty on selvää, että jonkun käyttäessä samassa keskustelussa termiä "uuden runouden maajoukkue" (joka sai mun karvat nouseen pystyyn) toi mun luottamuksellisesti kavereiden kanssa (jotka tietää miten ja mistä puhun) käyttämäni "pistelasku" näyttää just siltä etenkin jos luetaan niinku piru Raamattua. Mutta onko se hyvä keino ohittaa kaikki, mitä Hesarin keskustelussa sanoin? Tekeekö se mun kaikki pointit arveluttaviksi?
Täytyy lukea TM:n kommentit huolellisemmin ja vastata sitten paremmin. Totean tähän väliin vain sen, että sillä kuka olen ei pitäisi olla väliä asian kannalta. Tekijähän on kuollut, ja haudalla käy vipinä. Aloitin tämän blogin taiteilijanimellä ja sillä mennään. Jos ristimänimeni joskus käy ilmi, niin se on tuskin kovin monelle millään tavalla tuttu, joten siitä syystä ei tarvitse tuntea oloaan vaivautuneeksi.
VastaaPoistaMutta kiitos perusteellisesta kommentista. Luen sen huolella ja vastaan sitten.
Tai no, jos tässä yhden asian vielä sanoisi (liittyen tuohon loppukommenttiisi). En tietenkään ole missään väittänyt, että kaikki sinun pointit olisivat "arveluttavia". Kävin postauksessani läpi vain niitä asioita, jotka koin arveluttavaksi tuossa Hesarin sivujen keskustelussa.
Yleisemmin: olen jo toisaalla tämän sanonutkin, mutta minun silmiini näyttää siltä, että vaikka suomalainen ruonous ja runotalk kukoistavatkin ehkä jopa poikkeuksellisen pirteästi näinä aikoina, niin samalla siihen on pesiytynyt uskomaton määrä löysää tekstiä ja puhetta. Itse olen enimmäkseen tarttunut tähän löysään kamaan ja välillä irvaillutkin sille (toisaalta olen pitänyt hauskaa paremmankin runouden parissa).
yK
PS. mitä tulee kehoitukseesi, että minun tulisi siirtyä toiselle tasolle lukemalla Byronia, niin suostun toki. Tosin sillä ehdolla, että sinä lupaat sama siirtymä mielessäsi katsoa "Kolmannen asteen yhteys" -elokuvan molemmat versiot.
sama
Jaa, yksi asia vielä TM. Ei, en ole facebook-kaverisi. Kaikki esiin nostamani kommentit löytyvät tai ainakin löytyivät ilman tätä yhteyttä.
VastaaPoistaJoo, ei ollut tarkoitus painostaa sua esiintymään omalla nimelläsi, ilmaisin vain mielipiteeni asiasta. :)
VastaaPoistaByron-viittausta en tarkoittanut negatiivisesti. Tarkotin, että tsemppaan ja komppaan tätä sun juttuas täällä, koska olet ainoa runoudesta satiiria viljelevä tyyppi Suomessa; ajattelin, että nää viitteet vois sua kiinnostaa. Samaten voisin tarjota mielenkiintoseks luettavaks Kent Johnsonia, joka on Jenkeissä piruillut avantgardisteille jo vuosia. Kuuluisin vetonsa on ns. Yasusada-huijaus, jolla se sai koko jenkkien kokeellisen kerman uskomaan keksittyyn japanilaiseen avantgardistiin (Araki Yasusada), joka sitten paljastui huijaukseksi. Mutta erityisesti mun tekis nähdä käännettynä teos nimeltä Epigrammatitis: 118 Living American Poets, joka kunnon antiikin epigrammien tyyliin piruilee hienosti runoilijoiden hölmöyksille.
"Kolmannen asteen yhteys" on yks lempparileffojani, joten sen uudelleenkatsominen ei lainkaan mua haittaa.
"Uskomaton määrä löysää tekstiä ja puhetta" on täysin oikea analyysi, ja musta tuntuu että nyt ollaan tultu siihen pisteeseen missä peli on vihellettävä poikki ja itse kunkin katsottava, mitä on tullut sanottua.
FB-jutusta: ok, tämä on hyvä tietää. Siellä on ilmeisesti sittenkin aika vaikea aina tietää mikä jää yksityiseksi ja mikä ei. Mut edelleenkään tarkoitukseni ei ollut olla hyökkäävä, halusin vain ilmaista sen, että mielestäni keskustelu voisi liikkua ystävällisemminkin. Ja uskon että se nyt liikkuukin, sillä anonyymiksi keskustelijaksi olet harvinaisen selväpäinen (mulla on huonoja kokemuksia anonyymeista). :)
Huomaan myös että tuolla jäi yksi virke vajaaksi: "että Hesari olisi voinut nostaa selkeämmin esiin anonyymien ja omalla nimellään keskustelevien suhteelliset erot siis sen suhteen, että kuinka moni siellä pyysi asiavirheisiin jne. korjausta. Eli mä en ollut hakemassa mitään saldoa sen suhteen onko joku "maajoukkue" voitolla vai ei. Mulle nimittäin on ihan sama, onko miljardi sitä mieltä että "kokeellinen runous" on paskaa ja kaks sitä mieltä että se on parhainta ikinä, kun koko kysymys "kokeellisesta runoudesta" on niin mieletön kun ollajavoi, eikä mua kiinnosta keskustella jostain, mitä ei edes ole olemassa. Mua kiinnosti tiedonvälityksen virheen korjaaminen, enkä tiedonvälityksen virheellä edelleenkään tarkoita sitä, että Petäjän pitäisi muuttaa mieltään vaikkapa Blombergin kirjasta, johon hänen kritiikkinsä tietyssä määrin osuu, vaan sitä, että samojen väitteiden kohdistaminen Harjun ja Terhon kirjoihin on tiedonvälityksen hämärtämistä. Plus ne jo liian monta kertaa mainitut asiavirheet. Tämän pyytäminen ei mielestäni ole hysteeristä eikä absurdia.
VastaaPoistaMinulle voi ihan huoletta toivottaa hyvää matkaa uudelle tasolle tai vaikka saunan taakse. Sellaisesta pahastuminen olisi tämän blogin pitäjältä asteen verran kökköä käytöstä.
VastaaPoistaMitä muihin kommentteihisi tulee, niin näyttäisi, että olemme suurista linjoista melkolailla samaa mieltä ja tuntuu, ettei tästä HSgatesta ole tarvetta jatkaa.
Ihan yleisesti vaan tuosta runoskenen yhtenäisyyydestä tai solidaarisuudesta. Kun toimintaa katsoo muutaman askeleen päästä, eikä sisältä, niin vaikutelma on, että sinänsä arvostettava solidaarisuus saa tässä "ryhmässä" perverssin tulkinnan. Näyttäisi siltä, että solidaarisuutta ilmaistaan nimenomaan olemalla samaa mieltä ja tykkäämällä kaikesta mitä muut runouden parissa toimivat sattuvat tuottamaan. Se ei suinkaan ole välttämätön solidaarisuuden tunnusmerkki.
Tämänlaisen solidaarisuuden huumassa runot näyttävät olevan jonkinlainen arvo sinänsä. Ehkä ne ovatkin arvokkaita sinänsä, mutta silti kaikki mitä runoilija runoista sanoo tai runoilee ei ole välttämättä kovinkaan nerokasta. Esimerkiksi (onneksi kohtuullisen harvinaiset) höpinät runoudesta välittömän kokemuksen välittäjinä, tai "todellisen oman itsensä" tuotoksina ovat löysää puhetta. Löysyyden aste nousee kun runoutta aletaan vertaamaan muihin inhimillisen höpinän alueisiin ja väitetään, että runous tuo kaiken merkityksellisen/kokemuksellisen esiin kun taas esimerkiksi etäännyttävät tieteet tai filosofia on riisuttu kaikesta tällaisesta (tosin välillä väitetään, että nimenomaan runous on oikeaa filosofiaa), pysähtymättä hetkeksikään miettimään A) onko näin B) mitä sitten jos onkin? Näin näyttäisi käyvän myös niille runoilijoille, jotka ovat opiskelleet muutakin kuin runoutta. Luulen, että melkolailla kritiikitön suhtautuminen runouden mahdollisuuksiin ja arvoon on omiaan pönkittämään solidaarisuuden perverssiä muotoa: ai, sä teet runoja! Men det är nog jätte fantastiskt!
Ehkä pitäisi joskus nähdä vaivaa ja kirjoittaa näistä asioista hieman systemaattisemmin ja ottaa dokumentoivampi ote,koska tällaisina yksittäisinä kommenttteina nämäkin väitteet tuppaavat kieltämättä leijumaan ilmasssa. Vaan jospa tämä olikin runo...
yK
(Tästä tuli taas vähän pitkä, ja oikeastaan tää on vaan tällasta yleistä kelaa eikä mitenkään välttämättä suoraa kommenttia siihen, mitä olet täällä sanonut.)
VastaaPoistaPitäisi aina muistaa että "runopiirit" on monille sama juttu kuin työpaikka toisille. Töitähän tässä tehdään: lehtiä toimitetaan, tapahtumia järjestetään ja kirjoja kustannetaan. Organisaatiotoiminnan ohessa sitten käydään työkavereiden kanssa kaljalla, ystävystytään vähän paremmin joidenkin kanssa, jotka on samaa mieltä siitä miten yhteisen yrityksen työkulttuuria tulevaisuudessa pitäisi kehittää jne. Mutta useimmat tietenkin tyytyy toimimaan niissä puitteissa, jotka löytää valmiina ympäriltään; jatkaa improvisointia ja askartelua niillä välineillä, joita edeltävät sukupolvet on jälkeensä jättäneet. Vaatii aikamoista sisäistä kyseenalaistamista ja konkreettista tutkimustyötä että pystyisi oikeasti näkemään sen, millainen tämä kirjallisuusinstituutio oikeasti on tänä päivänä ja mihin se voisi mennä... Jotkut harvat vahvat yksilöt jaksaa hetken tehdä sellaista duunia, ja saattaa jaksaa vetää vuoden pari sen pohjalta jotain uudistavaa toimintaakin, mutta usein jengi palaa loppuun näissä piireissä aika vauhdikkaasti, varsinkin jos on vähänkään kunnianhimoa tai idealismia suonissa... Kuka tahansa järjestöissä pyörinyt tietää, mitä se arki on: kaaosta ja rikkinäisiä puhelimia.
Niinpä mä sanoisin, että tämä "solidaarisuus" ei oo niinkään hyssyttelyä kuin jonkinlaista sopeutumista tai priorisointia, joka tietenkin ulkoa päin voi näyttäytyä torjuntana. Mutta kaikki tietää kyllä mitä muut ajattelee mistäkin (vaikka aika vähän loppujen lopuksi kukaan ääneen puhuu julkisesti mielipiteistään ja maustaan) mutta se nyt vaan on niin, että sosiaaliset suhteet, kuten ystävyys, on vaan tärkeempi juttu aika monelle kuin joku runous ja se, tykkääkö joku enemmän Otavan kuin Savukeitaan kirjailijoista. Tärkeämpää kuin tapella yksityiskohdista on kuitenkin tehdä duunia: järkätä tapahtumia, tehdä lehtiä, antaa kaikkien kukkien kukkia. Tietty siinä usein voi käydä niin että kiireessä ja ahdingossa laatu jää määrän alle, mutta toisaalta kuulee kyllä valitettavan, että seula on edelleen liian ahdas. Ja yksilöt tekee kuitenkin aina omia päätöksiään. Esim. poEsialla ei ole mitään varsinaista linjaa, vaan vapaaehtoiset ja antaumukselliset toimittajat toimittaa niitä käsikirjoituksia, joista pitää ja joita haluavat oikeasti toimittaa. Näin ollen poEsian "linjaan" voi siis vaikuttaa menemällä poEsian toimintaan mukaan. Sama pätee Tuleen&Savuun. Puhun Nihilin projekteista koska tunnen ne parhaiten.
Tekee siis mieli kysyä, onko huono juttu jättää vittuilematta kavereille sillä varjolla, että pitää makukysymyksiä pinnallisina? Voisi tietysti väittää, että jonkinlainen supermakee runouskeskustelu jotenkin kehittäis taidetta eteenpäin, mutta en mä oikein sellaseen usko, historiantutkijana. Tärkein palaute kirjoittamisen kehittymisen kannalta on kuitenkin usein yksityiseksi jäävä ateljeekritiikki (renessanssiteatteri, Wordsworth & Coleridge, Bloomsbury-ryhmä, surrealistit), ja sen jälkeen yhtä aineettomaksi jäävä ja aikaan häviävä suora yleisön palaute esimerkiksi runokeikoilla. Mistä sen jälkeen tarttee enää huolehtia? Siitä että joku valittaa että uuh, nää runopiirit on jotenkin sisäänpäinlämpiäviä? No shit? Kyllä ne on tainneet olla sitä viimeiset kakstuhatta vuotta, ja muuten ihan millä tahansa kulttuurin alueella kuvanveistosta formuloihin ja metsästykseen.
VastaaPoistaMeillä pelätään liikaa sisäpiirejä ja elitismiä. Harrastajat on hartaita, ja ne erottaa itsensä ympäröivästä kulttuurista luodakseen itselleen jotain omaa: sisäpiirin. Ei sille voi mitään. Harrastaminen johtaa siihen että jotkut on parempia ja jotkut huonompia: syntyy eliitti (lat. eligere, valita; valittujen joukko). Miksei urheilijoita syytetä siitä, että jotkut on eliittiä ja jotkut ei? Mutta Suomessa vaan leijuu tää outo elitismin pelko, luokkayhteiskunnan jäänne; että akateemiset porvarit katsoo työväkeä pitkin nenäänsä, vaikka palkkaluokkien perusteella sitä porvarien eliittiä on kyllä joku ihan muu. Todellista elitistien munkkilatinaahan on tällä hetkellä bisnespuhe: innovaatiopaskanjauhanta, markkinoinnin teoria, johtamisen opit. On paukkujen tuhlausta valittaa runousbuumin lieveilmiöistä kun meillä on Aalto-yliopiston kaltaisia hirviöitä ja demoneita ympärillämme - siinä mittakaavassa kaikki mitä runoudessa tapahtuu on puhtaasti positiivista.
Sitä paitsi, tulevat polvet kuitenkin on ne, jotka päättää lukemisellaan tuliko tehtyä hyviä kirjoja vai ei. Ihan sama mitä jotkut piirejä seuraavat ulkopuolella norkujat valittaa: luulis niidenkin keksivän jotain parempaa tekemistä kuin jonkun helvetin runouden haukkumisen. Samasta voi tietenkin syyttää runoilijoita ylipäätään: ehkä kaikkien niiden, jotka nyt on runoaktiiveja, pitäisi ennemmin olla Amnestyn tai Greenpeacen aktiiveja...tai mennä "oikeisiin töihin". Ehkä niistä olis enemmän hyötyä kansantaloudelle silleen, kuka ties. Mua ei tosin kiinnosta palvella tätä yhteiskuntaa ja sen kansantaloutta paljoo paskaakaan.
Tää ei tarkoita, ettenkö uskoisi siihen, että asioista pitää keskustella. Totta hemmetissä pitää, niin kuin jo aikaisemmin sanoin. Parhaimmillaan makukysymyksistä väitteleminen - silloin kun siinä todella kohtaa kaksi ihmistä, jotka osaa väitellä ja kykenee suhtautumaan tilanteeseen oikein - on todella hauskaa ja antoisaa. Ja kirjallisuushistoriaa (how presumptuous!) tietty aina palvelee se, että koitetaan mahdollisimman tarkkaan dokumentoida mitä tuli tehtyä ja sanottua. Mutta musta tuntuu että asenteissa on tosi paljon korjaamisen varaa. Enemmän huumorintajua ja suhteellisuudentajua peliin, kiitos!
Lyhyesti vain (en tiedä minäkään onko tämä kommenttia siihen mitä kirjoitit, mutta tarkennan vain pari juttua):
VastaaPoistaMielestäni ei tarvitse vittuilla, vaikka ystävyyden pitäisi kestää jonkinlainen vittuiluinkin. Mutta en siis ole pistämässä vittuilua pannaankaan. Perverssi solidaarisuuden muoto voi tietenkin syntyiä syistä tai toisista, mutta jos solidaarisuudella tarkoitetaan sitä, että ei voi puhua teoreettisista asioista, makuasioista tms. toista vastaan voimakkaastikin, vaan pitää myötäillä tai peräti hurrata sen vuoksi, että tämä on (ehkä vapaaehtoistyönä) saanut rykäistyä löysää tekstiä markkinoilla, niin käsitys on omituinen.
Tiedän tietenkin, että runousjournalismi & -kustannustoiminta pyörii pitkälti vapaaehtoistyönä. Pisteet siitä, sanotaakon 9/10. Mutta tästä ei saa seurata, ettei mitään vapaaehtoistyönä tehtyä duunia saisi lytätä. Voi tietenkin arvostaa, että joku ponnistelee, ja kertoa arvostavansa näitä yrityksiä, jos siltä tuntuu, mutta jos tuloksena on löysää small talkia, niin olisi väärin niitä kohtaan, jotka kykenevät parempaan, kehua samaan tapaan tuotosta, joka ei ole yhtä laadukas. No, et varmaan tätä tarkoittanutkaan, mutta tulihan selvitettyä.
Ymmärrän myös, että syntyy sisäpiirejä ja eliittejä. En ymmärrä sitä, jos joku tekee sisäpiiriläisyydestä hyveen tai yrittää sieltä käsin selittää ulkopuolisille yleisemmällä eetoksella miten asiat ovat tai peräti miten niiden pitäisi olla. Sisäpiirien rikkominen vaikkapa journaalien toimituskäytännöissä ei liene kovin vaikeaa, tarvitaan vain mielikuvitusta. Enkä tarkoita esimerkiksi sitä, että toimituksen ei pitäisi ottaa kantaa siihen, millaista lehteä tehdään ja millaisia juttuja halutaan julkaista. Sisäpiirien rikkomista voi harjoittaa monella tavalla, keskipakoisvoima tarvitsee vain vähän apua.
Ja varmasti kirjoittamisen kannalta tärkeintä palautetta tulee yleensä yksityisesti. Mutta ehkä se kävisikin syystä olla opettamatta julkisille kriitikoille kritiikin säveliä. Tämä ainakin tuntuisi loogiselta askeleelta.
yK
Juu ei tartte myötäillä löysää small talkia, koitin vain selittää miksi se ei ehkä tule jengille edes mieleen todeta jostain lehtikirjoituksesta, että kylläpä nyt Teemu menitkin mölisemään typeriä. Tai ehkä joku sanookin, mutta sanoo kahden kesken kun nähdään jossain kavereiden kesken, eikä se siirry siitä sen julkisemmaksi. Ja sen voi nähdä joko myönteisenä tai kielteisenä asiana, tai pikemminkin niin, että asialla on puolensa, ollakseni mahdollisimman lattea.
VastaaPoistaJa tietenkin runoilijan "poetiikka" on usein pinnallista lässytystä jonka tarkoituksena on kirjoittaa itsensä ulos (esim) jostain vaikuteahdistuksesta (tästäkin on lukuisia historiallisia esimerkkejä). Ei niitä kannata kamalan tarkkaan koskaan lukea, ellei tutki niitä jotenkin neurologisesti tai muuten jänskällä metodilla. Tosin tästä on vaikea puhua ilman konkreettisia esimerkkejä tämän enempää.
Mainitsen että mä myös teen jatkuvasti erottelua teosten (ne aktuaaliset kirjat jotka jää historiaan) ja tilapäistekstien (lehtikirjoittelu tms. esitelmöinti) välillä. Kuinka paljon Parnasson tai Suomalaisen Suomen sivuilta jäi historiaan 50- ja 60-luvuilta? Aika vähän, ja syystä.
Sisäpiiriytymiselle yksinkertainen vastalääke on läpinäkyvyyden lisääminen, niin kuin Heidi Hautala on koittanut EU:ta opettaa. Ja niin kuin Heidi Hautalan esimerkki edelleen opettaa, valtaapitäville pitää puhua takaisin, ja kriitikoita saa opettaa, jos ne kirjottaa huonosti. :)
Tietenkin kriittikkoja saa opettaa, vaikka kirjoittaisivat hyvin. En minä ollut tuota optiota keneltäkään riistämässä. Totesin vain, että nähdäkseni siitä pidättäytyminen olisi looginen askel sisäpiiriläisyyden vaalimiseksi.
VastaaPoistayK