Totta vai tarua?

Olipa kerran hallitus, joka oli kuullut, että jos isolle määrälle apinoita annetaan tarpeeksi kirjoituskoneita ja aikaa, niin apinat tuottavat lopulta aivan sattumalta kirjallisen mestariteoksen. Tästä innostuneena ministerit palkkasivat apinoita kirjoittamaan seuraavan hallitusohjelman.

Paimenkirjeitä (osa x)

Yllättävän nopeasti Etelän Metia vastasi kutsuun. Nyt se on tosin asettunut takaisin ruotuun. Noora Mattilan koko sivun jutusta ”Runo karkaa paperilta” ei löydy edes yhtä ainoata kriittistä sanaa digirunoilijoita kohtaan. Vikoja tietenkin löytyy, mutta vain avuttomista kriitikoista. Kriitikot eivät ole kirjoittaneet tarpeeksi digitaalisesta runoudesta. Kritiikkien puute selittyy Mattilan arvion mukana sillä, ettei kriitikoilla ole ”keinoja digirunouden arviointiin”. Mattila uskoo, etteivät kriitikot tiedä miten digitaalista runoutta pitäisi (sic!) lukea tai kokea. Termin ”pitäisi” käyttö on tässä yhteydessä varmaan osittain harkitsematonta, mutta samalla se on kuvaavaa. Ei riitä, että runoilijoilla itsellään on (tai ei ole) tietoa siitä, miten heidän runojaan pitää lukea ja kokea (tai ainakin siitä miten niitä ei pidä lukea ja kokea). Myös kriitikoiden pitää tämä tietää ja sisäistää.

Kriitikko tai toimittaja Mattila on ilmeisen huolissaan kollegoistansa, joiden hän uskoo menevän umpisolmuun, jos heidän eteensä tuodaan runoteos Arteroids, joka muistuttaa vanhaa Asteroids peliä. Arteroidissa ammutaan avaruusalusten sijaan alas kirjaimia ja sanoja ja Mattila epäilee, että ilmeisesti analfabeetin idiootin tasolle vajonneet kriitikot menevät tämän edessä luuppiin. Noora, luuletko rehellisesti, että yksikään kriitikko jää jumiin kysymykseen: onko tämä peli vai runo, runo vai peli, peliruno vai runopeli? Jos joku jäisikin tätä pohtimaan, niin luuletko, että se estäisi kriitikkoa kirjoittamasta arviota?

Omien epäluulojensa tueksi Mattila päästää tutkija Kristian Blombergin jakamaan neuvojaan kriitikoille, ”Kriitikot voisivat hyväksyä epävarmuuden ja kirjoittaa auki sen, miltä digirunouden lukeminen tuntuu. Kun taiteenlaji laajentuu, on kiinnostavaa myös se, miten sitä ymmärretään väärin”. Niinpä. Paitsi jos väärinymmärtäjä on Etelän Metian kriitikko Jukka Petäjä. Silloin on parasta teilata kriitikko ja itkeä koko digitaalinen media läpimäräksi. Mutta edellisen ohjesääntöpäivityksen jälkeen kriitikoiden elämä tietenkin helpottuu. Tämä on virallinen lupa rikkoa vuonna 2009 julkaistua kriitikoiden päiväkäskyä, jonka mukaan runo pitää ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. On traagista, että kriitikoita neuvotaan hyväksymään epävarmuus. Runokritiikin eksaktilta tieteeltä riistetään sen apodiktinen perusta! Onneksi jutun lopussa annetaan kriitikoille käänteentekevä neuvo: ”digirunossa kannattaa pohtia sen ideaa, ajankäytön mielekkyyttä ja sitä, miten teknologiaa on hyödynnetty”. Kriitikot, näillä neuvoilla suksi luistaa!

Vaadin kuitenkin lopuksi, että Etelän Metian on julkaistava uusi kritiikki digitaalisesta runoudesta. Sellainen, joka tekee sille oikeutta.

Etelän Metia, herätys!

Lopuksi vielä yksi digitaalinen runo. Runon nimi on ”Kriittikko ihmettelee onko Arteroids peli vai runo. Se ei vaan tajuu.”





**** COMMODORE 64 BASIC V2 ****

64 K RAM SYSTEM 38911 BASIC BYTES FREE

READY.
LOAD ”ARTEROIDS”,8,1
SEARCHING FOR ARTEROIDS
LOADING
READY.
RUN

?TYPE MISMATCH ERROR
READY.

Briefing

Olen ollut pimennossa. Kertokaa miten meillä menee. Vieläkö me puhutaan tapauksesta, jollaista ei ole ikinä ennen tapahtunut Suomen kulttuuripiireissä? Onko Etelän Metia jatkanut poettista ajojahtia? Vai julkaisiko ntamo jo uuden version Timo Harjun kirjasta? Sellaisen, joka tekee oikeutta Jukka Petäjän arvostelulle.

Fenomenologiaa nääs!

En ole laiskotellut tauolla. Olen kukenut filosofiaa. Enkä mitä tahansa filosofiaa, vaan fenomenologiaa. Enkä mitä tahansa fenomenologiaa, vaan Tampereen fenomenologiaa. Näin syntyi filosofinen essee. Olkaa hyvä!



Fenomenologia minussa, minä fenomenologiassa

Pyrin seuraavassa asettamaan alustavan kysymyksen: missä vitussa silloin ollaan kun täällä-ollaan? Varsinainen ihminen, ei siis Der Alte, vaan Der Komissaar on kohti kuolemaa. Liha. Ei ole olemisessaan vaan olemisessaan on. Läski ja Rasva. Tuleminen ja jo-oleminen on aina ennen vasta-nyt-olemista. Perse. Vasten vasta-nyt-olemistaan olemisoidessaan Husserl ikään kuin käänsi näkemisen näkemiseksiöinniksi. Vasta varsinaisessa ja varsinaisessa vasta, Das Boot, saa sen mikä siitä tulee ja tulee siitä. Tätä voimme kutsua siitäseksi. Erite. Toisen ja vain toisen kautta ihmisen on mahdollista täällä-olossaan olla täällä. Räkä. Alustavasti vastaan, ikään kuin vasten sitä mitä esitän, vastus, vaste, että minä en perkele ehdi ikinä sinne. Missä helvetissä te taas ootte? Jätkät hei, te lupasitte, että ootte täällä!

Uusi otsikko

Taisin julistaa tauon hieman mahtipontisesti. Ei voi mitään. Aina ei voi onnistua, vaikka onkin runoilija, jota ajaa sisäinen sanomisen pakko. Voi, tietäisitpä kuinka olen kärsinyt tämän tauon aikana. Kirjoitin siitä runon sinulle. Se menee näin:


Meni surkeasti.
Meni surkeasti Turussa. Tampereella. Ja Torniossa.
Join. Viinaa.
Viinaa. Join.
Ja jossain erikoisemmassakin paikassa. Meni surkeasti ja join.
Join.
Jotain jännää viinaa.
Niin surkeasti meni, että tuli pakko sanoa, että on sanomisen pakko.
Sisäinen pakko.
Pakko sisäinen.
Sanoinhan sitten. Sanoin, että on niin suuri tuska. Niin suuri tuska.
Että.
On pakko sanoa.
Että en muuten näitä runoja kirjoittaisi. Jos ei olisi sisäinen pakko.
Voisitteko arvostaa.
Arvostaa vähän.
Enemmän kuin diplomi-insinööriä ja ekonomia. Puku päällä ja alla.
Mun on pakko.
Melkein pakko.
Kirjoittaa kaikesta mitä olen tuntenut. Kokenut ja tuntenut.
Ja etupäässä.
Olen tuntenut.
Kirjoittamisen pakkoa. Sanomisen pakkoa. Ja puvut vituttaa.