Me oltiin kerran Paavo Haavikon kanssa istumassa iltaa Pispalan Pulterissa kun viereisessä pöydässä istunut kolmikko tunnisti Paten ja kysyi josko he voisivat liittyä ”akateemikon seuraan”. Kolmikko siis tunnisti Paten, mutta Pate ei tunnistanut kolmikosta kuin Matti Nykäsen. Mä kuiskasin sivusta Patelle, että toinen noista ei-mattinykäsistä on tunnettu rokkilaulaja Jonne Aaron ja toinen autoilija Kimi Räikkönen. Pate ei tietenkään tajunnut, että mä tarkoitin autoilijalla formulakuskia, joka Kimi noihin aikoihin vielä oli, mutta suhtautui asiallisen innokkaasti Kimin pöytään kantamiin ”lärvilautoihin”. Lärvilautojen antien innoittamana keskustelu lähtikin iloisesti käyntiin. Pian kävi ilmi, että Kimi on suuri runouden ystävä ja Haavikkofani. Se ruoti Paten kanssa suomalaisen nykyrunouden tilaa innostuneesti aina kaksikon jutut pahasti keskeyttäneeseen valomerkkiin saakka. Paten pettymys oli käsin kosketeltavissa. ”Nytkö tää ilta jo loppu?”, se kysy epäuskoisena. Onneksi Jonne totesi, ettei tässä vielä mikään pakko ole lähteä nukkumaan ja kutsui koko revohkan jonnekin Yliopistonkadulla sijaitsevaan studioon, missä sillä oli kuulemma viinaa kaapissa. Olihan sinne Tampereen mittakaavassa matkaa, mutta reissu taittui iloisesti Kimin maksamalla taksilla.
Jossain vaiheessa aamuyötä, kun koko Suomen runokenttä oli analysoitu läpi tarkkuudella, johon pikkumaisin loogikkokaan ei pysty, Kimi sai uuden ajatuksen. Kun kerran oltiin studiossa, niin se lausuisi Paten runoja ja Jonne, joka osaisi käyttää studiolaitteita, nauhoittaisi ne. Kaikki kannattavat ajatusta. Tosi mä epäröin hiljaa itsekseni. Mä tiesin, että Pate oli aika tarkka siitä kuinka sen runoja lausuttiin, eikä mulla ollut suurta luottamusta Kimin kykyihin. Mutta Pate, joka ei tuntenut Kimiä entuudestaan ei ollut tippaakaan skeptinen asian suhteen, ja homma oli kolmessa sekunnissa niin kovassa vauhdissa, että sitä oli aivan turha yrittää keskeyttää. Pate tosin mainitsi Kimille, että sillä ei ole mukana yhtään teosta, josta Kimi voisi lukea runoja, ja mä koin hetkellistä sisäistä helpotusta, mutta Kimi totesi osaavansa runot ulkoa. Jonne ohjasi Kimin mikrofonin ääreen ja kaikki oli hetkessä valmista nauhoitukseen. ”Valmist? Yks, kaks, kolme, anna mennä”, kuului Jonnen ääni pöydän takaa.
Voi veljet! Se poika lausui runoja kuin enkeli ja paholainen! Mä tipahdin tuolilta ja Pate purskahti itkuun. ”Kukaan ei ole ennen tajunnut mistä mun runoissa on kyse, kukaan ei ole ennen saanut painotuksia noin täydellisesti paikalleen...” Pate sopersi ja jatkoi jotain, mutta mä en saanut selvää sen tihrutuksesta. Yö vaihtuu aamuksi ja Kimin vuoroin samettinen, vuoroin ukkosen lailla jyrisevä ääni täytti koko tilan. Kaikki muut istuivat hiirenhiljaa, ainoastaan Paten hetkittäinen nyyhkytys kuului Kimin jumalaisen lausunnan taustalla. Kun me lopulta aamupäivällä erottiin, niin kaikki tiesivät, että sinä yönä maa oli liikkunut meidän alla.
Mä en tiedä mitä niille nauhoille tapahtui, mutta sen mä vaan sanon, että jos joku joskus löytää ne, niin ne pitää kiikuttaa viipymättä kansallisarkistoon. Ne sisältävät suomalaisen artikulaation historiaa.
Ruhhahhaa!
VastaaPoista