Me käytiin 1980 Paavo Haavikon kanssa kerran Hakametsässä Tapparan lätkämatsissa. Tapparan ykkösvitjan oikea laitahyökkääjä, Jukka Porvari, oli uskomattomassa vireessä ja se valittiinkin myöhemmin samana vuonna vuoden pelaajaksi. Mä en muista mistä syystä me ajauduttiin työväen juhlien sijaan Hakametsään, mutta muistan hyvin kuinka Pate kävi toisella erätauolla neljännen tuopin jälkeen ensin hetkeksi hiljaiseksi ja alkoi sitten virnistellä tyypilliseen tapaansa muttei sanonut mitään. Me käveltiin takaisin katsomoon ja se myhäili tyytyväisenä. Siitä näki, että se oli saanut jonkun päähänpiston. Kun kolmas erä alkoi kiekon kalahtaessa jäähän, niin Pate nousi pystyyn ja alkoi karjua.
– Porvari! Porvari! Porvari!
Se huusi sitä aina kun ykkösketjun oikea laitahyökkääjä sai kiekon. Mä häpesin ja ympärillä jengi tuijotti Patea. Onneksi yksikään Tapparan farkkutakkisista faneista ei ole koskaan kuullutkaan Paavo Haavikosta saati sitten tunnista sitä. Matsin jälkeen Paten ääni oli tyystiin kadonnut, mutta se oli suunnattoman tyytyväinen itseensä, koska oli ollut niin nokkela Tampereella ja vielä Tapparan matsissa. Sillä oli koko loppuillan naamallaan täysin sietämätön hymy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti