Me istuttiin Pikku-Vallilassa iltaa. Siis minä, Paavo Haavikko ja Arto Melleri. Keskusteltiin tietenkin runoista, tällä kertaa etupäässä uudesta runobuumista, joka oli syntynyt Turussa. Pate oli kriittisellä päällä. Se haukkui koko ajankohtaisen suomalaisen runokentän, tai olisi haukkunut, jos valomerkki ei olisi tässä vaiheessa pelastanut alakynteen joutuneita silloisia nykyrunoilijoita.
Patella oli kuitenkin vauhti päällä. Se halusi jatkaa valomerkin jälkeen ja kuskasi meidät taksilla kotiinsa Bulevardi yhdeksääntoista. Pate alkoi olla täysin pitelemättömässä tilassa ja heti konjakkipullon avattuaan se murskasi Arton Puukkobulevardin sanomalle, ettei ole surkeampaa kyhäelmää lukenut. Arto, joka oli aika herkkä kaveri, järkyttyi Paten tyrmäyksestä pahanpäiväisesti. Sen silmät samenivat, ja mies valui pieneksi mytyksi sohvan nurkkaan. Onneksi Pate huomasi tämän nopeasti. Koska Pate rakasti Artoa ja oli pohjimmaltaan hyväsydäminen sekä erittäin empaattinen ihminen, se skarppasi humalansa keskellä. Pate lisäsi nopeasti tölväisynsä perään ”... mutta toisaalta, ei Popedankaan kaikki piisit ole nerokkaita”. Akateemikon sanat tepsivät Artoon välittömästi. Arton silmät kirkastuivat. ”Se on muuten aivan totta! Ei oo ihan kaikki”, Arto hihkaisi, ja me jatkettiin juttua hyvillä mielin aina aamuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti