Äiti, toi sano mua k0k33ll16!

Seuraava teksti on julkaistu alunperin Nuoren Voiman numerossa 2/2011, jonka teema on Runous 2011. Lukekaa koko lehti. Lehden voi myös tilata täältä.

Julkaisen siitä hieman varhaisemman version, mikä ei ehkä ole järkevää lainkaan, sillä julkaistu versio on parempi. Huonoudellakin on kuitenkin sijansa. Tämä olkoon etukäteen tehty Huonompi Premix.

* * *

Äiti, toi sano mua k0k33ll16!

Kokeellinen runous ja erityisesti sen kohtaama kritiikki ovat viime vuosien suosituimpia aiheita runous- ja kirjallisuusblogeissa sekä maamme runoutta viistävässä lehdistössä. Keskusteleva etulinja on keskeistänyt kokeellisuuden poetiikkapuheen origoon. Totuuden nimissä on kuitenkin muistettava, että kokeellisesta runoudesta huolehtivan pöhinän määrä saattaa hyvinkin ylittää kokeellisen runouden määrän, ainakin jos Janne Kortteisen esikoisteos jätetään laskuista pois.

Koska runotalk ei ole aksiomaattista scienceä, en lähde liikkeelle kokeellisen runouden määritelmästä. Lähden liikkeelle epämääritelmällä: enimmäkseen kokeellinen runous on sitä mitä se aktiivisen keskustelun rajoissa sanotaan olevan. Yksittäiset kriitikot, ja runoilijat määrittelevät sen omalla tavallaan. Käytännössä tästä ei kuitenkaan seuraa, että mitä tahansa kutsutaan kokeelliseksi runoudeksi sillä ei ole sattumanvaraista millä tavoin kukin keskustelijoista sen määrittelee. Käytännössä määrittelyt liittyvät toisiinsa siten, että jotkut korostavat kokeellisuudessa ’vapautta’ ja ’rajojen rikkomista’, toiset ’vapautta’ ja ’kieleen ja merkityksiin pureutuvaa tutkimusotetta’ ja jotkut ’tutkimusotetta’ ja jotain muuta jne. Samat piirteet pyörivät määritelmissä, vaikka ei ehkä löydykään yhtä yksittäistä piirrettä, jonka jokainen jakaisi. Kevyen epämääräisyyden ei kannata antaa pilata keskustelua. Se muodostuu ongelmaksi vain silloin kun kriitikoille tai runoilijoille esitetään vaatimuksia, vaaditaan reagoimaan ohjeen mukaisesti ja toteuttamaan tai analysoimaan kokeellista runoutta annetuissa raameissa.

Keskustelussa on tavan takaa väitetty, että kriitikot eivät ymmärrä uutta runoutta, koska lukevat sitä vääränlaisten silmälasien läpi. Jos kritiikki on negatiivinen, se johtuu siitä, ettei runoutta ymmärretä sen omista lähtökohdista käsin vaan sitä yritetään sovittaa kriitikon vanhoihin, perinteisiin raameihin, joihin se ei sovi. Kriitikoiden kerrotaan olevan aseettomia ja avuttomia runouden edessä ja heidän väitetään tyrmäävän runoteoksia hämmennyksessä, jonka valtaan kriitikko joutuu erityisesti sellaisen teoksen edessä, jota ei voi siteerata (kts. esimerkiksi Noora Mattilan digitaalista runoutta käsittelevä artikkeli ”Runous karkaa paperilta” HS 22.2.2010). Sitten voidaan tuomita, että ”kokeellisiksi” leimaaminen on keino vapauttaa kriitikot teokseen ja sen omiin lähtökohtiin tutustumisen vaivasta. Varmuuden vuoksi voidaan vielä todeta, että kokeellisen runouden negatiivinen kritiikki ymmärtää kokeellisuuden aivan väärin koska mitään yhtenäistä koulukuntaa ei ole olemassa. Näiden hölmöilyjen lisäksi on mainittava, että myös positiivinenkin kritiikki voi saada naureskelua osakseen ja sen heikolle laadulle saatetaan ilkkua. Näin tavataan tehdä erityisesti Pataloniassa. Siellä on huvituttu mm. Esa Mäkijärven kirjoittamasta positiivisesta Teemu Mannisen Futurama kritiikistä (Patalonia sekä Kiiltomato 19.7.2010) ja Raisa Mattilan kirjoittamasta suopeasta kritiikistä Mikael Bryggerin teoksesta Valikoima Asteroideja (Patalonia sekä HS 6.10.2010). Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että negatiivisen kritiikin mitätöinti yllä mainituilla tavoilla on ennemminkin poikkeus kuin sääntö.

Tämä on yksi keskustelun juonne. Kokeellisuudesta on oltava ylpeä ja sitä tulee puolustaa aggressiivisehkosti. Kaikki on muuten hyvin, mutta mainitut tavat, joilla vastahyökkäykseen käydään ovat jo muodostunut tyhjiksi maneereiksi. Hyvä esimerkki siitä kuinka kriitikkoja syytetään ”yleistyksistä”, ”leimakirveen käytöstä” ja omiin ennakkoluuloihinsa takertumisesta on Eino Santasen tammikuinen kirjoitus Etelän Metiassa (HS 9.1.2011). Eino toistaa valituksen siitä, että kritiikki ei pysy runouden perässä (Sivuhuomio: edellä/perässä –metafora ei ole itsestäänselvyys. Entä jos kritiikki onkin vain eri suunnalla, sivulla, keskellä, päällä, alla tai jopa edellä eikä perässä?). Hän toistaa myös sen vaatimuksen, että runoja on arvotettava niiden omista lähtökohdista käsin: ”Iloa herättääkin luenta, joka pyrkii esittelemään ja erittelemään teoksen kieltä, keinoja ja mahdollisia päämääriä, ja arvottamaan niiden pohjalta perustellusti itse teosta.” Hyvän kriitikon toki kannattaa perehtyä myös tähän puoleen teosta, se on oleellinen osa teoksen ymmärtämistä, mutta kritiikki jää vajavaiseksi, jos teosta arvioidaan vain suhteessa kirjoittajan (tai teoksen) omiin lähtökohtiin. Tällainen vaatimus pönkittää nimenomaan sitä nuivaa käsitystä (kokeellisesta) runoudesta, että se käpertyy itseensä. Kuitenkin, puolustuspuheessa tämä käsitys kiistetään. Väitetään aivan oikein, että (nyky)runous puhuu maailmasta (eikä vain itsestään) uudella tavalla. Mutta mikäli allekirjoittaa tämän väitteen, niin on myös allekirjoitettava sen seuraus: kritiikki arvioi runoa myös sen ulkopuolelta tulevista käsin, suhteessa muuhun maailmaan. Kas, omista lähtökohdistaan arvioituna törkeän määrän lahjuksia kerännyt poliitikkokin voi olla onnistunut aivan loistavasti jos ei jää kiinni.

Keskustelusta voi löytää toisen, edelliselle vastakkaisen, juonteen. Kokeellisen puolustusasemiin ryhmittyneet skriivailijat saattavat väittää, että oikeastaan runoilija, josta keskustellaan, ei tarkalleen ottaen ole kokeellinen tai jos on, niin ainoastaan lainausmerkeissä, ns., nk. ja korkeintaan hiukan. Kritiikeissä kokeelliseksi mainittuja teoksia puolustellaan vähättelemällä niiden kokeellisuutta tai kokeellisuuden itsensä arvoa. Esimerkiksi runoraadissa ”illan kokeellisimmaksi” runoilijaksi mainittu Henriikka Tavi, jota eräässä arvostelussa tituleerattiin jopa ”Suomen kokeellisimmaksi runoilijaksi”, totesi Runokorjaamossa hänen kanssaan Sanakirjasta käymässäni keskustelussa (15.8.2010) epäiltyäni menetelmällisyydestä tulleen osittain itseisarvon nykyrunoudessa, että ”siinä [Sanakirjassa] on kyse vain tietynlaisesta runokielestä tai ilmaisutavasta joka on syntynyt kokeilun kautta, ei kokeellisuudesta itsessään”. Kaislikossa suhistaan myös siitä, että kokeellista runoutta pidetään turhaan vaikeana. Tämä pitää kutinsa. Kokeellinen runous ole erityisen vaikeaa. Kriitikko tai muu lukija saattaa erehtyä pitämään teoksen vaikeutta syynä siihen, ettei pitänyt siitä. Tosiasiassa hän on hyvinkin ymmärtänyt kaiken oleellisen. Teos on vain heikko. Kriitikko saattaa kuitenkin huijata itseäänkin ja kirjoittaa, että teos on huono koska se on vaikea, sitä on hankala ymmärtää, se avautuu vain sisäpiiriläisille jne. Tällainen kriitikon vahinkolaukaus saa puolestaan kriitikon kriitikon uskomaan, että tyrmäys tai negatiivinen kritiikki on osoitus siitä, että kriitikko ei ymmärrä teosta tai lähestyy sitä aivan väärästä perspektiivistä.

Nostetaan esille vielä kolmaskin juonne. Se on toisaalta-toisaalta –asenne. Tätä edustaa Juri Joensuun artikkeli Nuori Voima numero ykkösessä tänä samaisena vuonna. JJ kirjoittaa, että kielteisessä mielessä kokeellisuus ”nähdään muodon tasolle typistyvänä, itsetarkoituksellisena puuhasteluna” ja positiivisessa mielessä kokeellisuus hahmotetaan ”innovatiivisena perustyönä”, ”ilmaisukeinojen kartoittamisena”, ”laajentamisena” ja ”keksimisenä”. Kuvaus on osittain hyväksyttävissä, mutta on kysyttävä, että voidaanko jako negatiiviseen ja positiiviseen mieleen tehdä näin? Eikö ilmaisukeinojen laajentaminen voi olla joskus itsetarkoituksellista puuhastelua? Toisaalta, onko työ, jonka tarkoitus on siinä itsessään arvotettava automaattisesti negatiivisesti? Eikö kyse ole myös siitä kuinka asiat tehdään, ei ainoastaan siitä mitä tehdään? Näistä kysymyksistä huolimatta tämän juonteen soisi valtaavan eloa. Toki valitukset kritiikin asenteellisuudesta tai tökeröistä jaotteluista ”normaalin ja kokeellisen” välillä (kuten esim. Maaria Pääjärvi on luutinut) saattavat aina välillä olla paikallaan mutta keskustelun kaksi ensimmäistä juonnetta ovat heikoilla jäillä. Jäihin tippuvat runoilijat ja kriitikot eivät tule jatkossakaan löytämään ongelmia kriitikoiden kritisoimista teoksista, vaan ainoastaan kriitikoiden asenteellisuudesta ja kuvitelluista tai todellisista ennakko-oletuksista. Kenenkään mielessä ei käy se yksinkertainen vaihtoehto, että kokeellisesta runoudesta tai tietystä kokeellisesta teoksesta innostuminen saattaisi, ainakin joissakin tapauksissa, johtua nimenomaan siitä, että viehättymiseen tarvitaan omat erityiset asenteet ja ennakkoluulot, jotka teoksesta innostuneet jakavat. Eivätkä heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa ole aina parempia, kohdallisempia tai osuvampia kuin kriitikoiden.

yks Kake

runometaanikko