ollaan hiljaa ja puhutaan paradokseista

Minun on ollut tarkotteilla kirjoittaa tästä monta kertaa aiemminkin, mutta en ole saanut aikaiseksi, enkä saa nytkään. Eilen illalla kävi nimittäin taas juuri niin. Televisio voitti (siitä olisi kuulunut 2+2), enkä päässyt puusta pitkälle. Todettakoon (passiivissa, minähän olen fiktiivinen henkilö – vaikka se ei taida liittyä tähän mitenkään) kuitenkin, että en ole koskaan nähnyt suomalaisessa runoudessa sellaista paradoksin käyttöä, joka ei olisi enimmäkseen latteaa: paikka, joka ei ole paikka, joku, joka ei ole vaan onkin, joku jolla määritelmällisesti pitäisi, mutta ei sittenkään olla.

Mutta, pitäisi lukea enemmän eikä katsoa televisiota. Minä olisin mennyt eilen kirjastoon, mutta heräsin tarpeeseen liian myöhään. Se oli jo kiinni ja nyt on sitten turha itkeä kuivia kyyneleitä. Menen kirjastoon ensi viikolla.  Sillä välin ja sen jälkeenkin olisin iloinen, jos vinkkaisitte minulle mistä näitä paradokseja kannattaa metsästää. Erityisen iloinen olisin, jos joku osaisi antaa esimerkkejä oivaltavasta paradoksien käytöstä suomalaisesta (nyky)runoudessa.



paikka, joka ei ole paikka,
koska se on housunpaikka
on ja ei
paradoksi, joka ei ole paradoksi
(ainutkertaista toistoa)
ei ja joo
Tampere (Take Me Down to the
Paradox City), joka on Turku
eisevvälii & jooei!
+-0