Martin Heideggerin filofiaan (sic! toim. huom.) nojaten voidaan sanoa, että banaanissa kohdataan maa. Se on olemukseltaan avautumaton ja itseriittoinen. Eräs maan ja banaanin ilmeinen yhteneväisyys paljastuu niiden tavassa olla. Banaani on ilmiöpiirinä kieltämättä potentiaalisesti vaarallinen, sillä se on olemukseltaan amoraalinen.
Nykyrunouden anti banaania koskien onkin lähinnä sitä, että banaani on nyt saanut ensi kertaa astua näyttämölle itsenään, kuvattuna. Banaani ei kuitenkaan suostu tulemaan kerrotuksi. Tämä tyhjyys koetaan ja se ilmenee makuarvostelmana, joka ei ole tietoinen päätös, vaan asia jonka ihminen havaitsee itsessään samoin kuin hän saattaa tajuta pitävänsä sinihomejuustosta. Hän nauttii rasvaisesta pizzasta ja röyhtäisee tai hän nauraa kun lokki nokkii maahan pudonnutta lihapiirakkaa.
Banaani kumoaa olemuksellaan tämänkin asetelman sillä banaanilla ei ole päämääriä, ja esimerkiksi keskittyminen kunkin runoilijan tapaan käyttää banaania olisi lähinnä aiheen itsensä sokeaa ohittamista. Monet yleisesti banaaneiksi mielletyt asiat voikin määritellä banaaneiksi juuri sen kautta että niissä tapahtuu jokin, mahdollisesti sisäsyntyinen halun tyydytys tai jännitteen laukeaminen. Tämä mahdollisuus perustuu omituista kyllä juuri banaanin omimpaan olemiseen, sen positiivisiin puoliin.
Näin ollen, toisin kuin kulttuurisessa ajattelutavassa, banaani ei ole maailman rappeutumista vaan ihmisen olemiseen hänen maallisen perustansa kautta rakennettujen olemismahdollisuuksien ilmenemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti