maanantai 20. huhtikuuta 2009

Ei Savua ilman Tulta ja Parnassoa (osa 2)

.
Edellisen jatkoksi muutama huomio.

Parnasson mukaan Tuli & Savu-lehden työryhmä inspiroitui muiden tekemistä havainnoista(1). Ensinnäkin siitä, että Mervi Kantokorven kritiikin syvyyden kanssa keskustelevan analyysin mukaan kritiikistä puuttuu ”se jokin”. Toisekseen siitä, että Risto Niemi-Pynttäri oli Blanchot’n kanssa keskustellessaan tullut sellaiseen tulokseen, että kritiikki on kyvytöntä keskustelemaan ”Blanchot’n termein teoksen syvyyden kanssa.” Näiden omaperäisten ja keskustelevien kannanottojen päälle Aleksis Salusjärvi oli vielä mennyt ja puhunut ”kritiikin trivaalistumisesta”, sekä epäillyt, että kriitikot eivät ole huolissaan kulttuurin tilasta tai pikemminkin sitä, että tunnettu huoli ei ole ”syvempää huolta” kulttuurin tilasta. Nyt ei tarvita tavishuolta, vaan huolta par excellence: oikea kriitikko ei tunne pelkästään huolta vaan syvähuolta(tm)! Tällaisten originaalien, epätriviaalien ja syvien analyysien jälkeen olikin jo korkea aika toimittaa teemanumero, raportoida asiasta blogissa ja kertoa Parnassossa siitä, että näin tuli tehtyä.

Työteliään ryhmän mukaan runokritiikillä on yksi perusongelma, jonka voi muotoilla ilmeisesti kaikille edellä mainittujen tapojen lisäksi mm. kriittisyyden puutteeksi, liialliseksi laadun painottamiseksi merkityksellisyyden ja relavanssin kustannuksella ja, jumankekka(!), ympäristönäkökohtien unohtamiseksi. Ryhmä epäilee, että syy kritiikin perusongelmaan, joka jo edellisten muotoilujen perusteella on kaikki, voi hyvinkin olla siinä, että kriitikon lähilukutaito ei ole kehittynyt tai kriitikko suhtautuu välinpitämättömästi maailman tilaan. Seuraus on kuitenkin se, että kritiikeistä puuttuu kriittisyys. Työryhmä heittäytyykin kriittiseksi ja toteaa kymmenien vuosien lukukokemuksellaan, että ”valitettavasti kaikki runokokoelmat eivät ole hyviä.” Epäilen toteamuksen sisältävä aavistuksen verran liioittelua, ja että se on tietoinen provokaatio. Toisaalta taas en ymmärrä mitä valitettavaa asiassa olisi. Työryhmäkin mukaan on nimittäin niin, että vaikka kokoelma ei olisikaan hyvä, niin se voi olla tekona tosi mielenkiintoinen: kuten esimerkiksi huima provokaatio. Runoilijoiden kannalta tämä on lohdullista.

Tästä asiantilasta seuraakin se huomio, että runoja pitää tarkastella tekoina. Liityn kuoroon ja vaadin, että Tuli & Savu –lehden, ei kun Parnasson sivuilla analysoidaan runoja puheaktiteoriaan käsitteistöllä. Kun kriitikot alkavat puhua lokutiivisista, illokutiivisista ja perlokutiivisista akteista, assertiiveistä, direktiiveistä, komissiiveistä, ekspressiiveistä ja deklaratiiveistä, niin johan alkaa kritiikeistä löytyä ”sitä jotain” ja lukijan kädet taputtavat rytmissä. Tarttuva kappale, mutta tosin Ronny & The Loaferskin totesi, ettei jatkua voi onni ainiaan. Oivalluksen, että runoja voidaan tarkastella tekoina, voitti jo sata vuotta sitten vielä ylivertaisempi oivallus, jota tiedotusoppineetkin kävivät televisiossa todistelemassa: kaikkea voi tarkastella teksteinä, runojakin.

Kaikesta huolimatta, vilpittömät terveiset työryhmän jäsenille!

ps. Se tässä kaikessa vähän huolestuttaa, että miten Tuli & Savu -lehden "tekemiseen olennaisesti kuuluvan tietyn sisäpiiriläisyyden" käy kun sitä julkaistaan Parnassossa.


VIITTEET

(1) kts. Tuli & Savu –lehden työryhmä "Päättää, valita, tutkia, erotella. Pysyykö kritiikki runon perässä?", Parnasso 2/2009.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti